Vesisade vie sydämeni!

Aina ajattelee ettei vesisade meitä nujerra. Mutta kyllä se vähän nujertaa. Ei henkisesti, mutta se rajoittaa fyysistä kyvykkyyttämme saavuttaa kaupunkien ääripäitä. Tai sitten ääripäät voi kyllä saavuttaa esim. metrolla, mutta siinä tapauksessa väliosat jää näkemättä. Toisaalta tässä vaiheessa matkaa ei oikeesti enää oo väliä, kuinka paljon itse kaupunkia näkee ja mitä aktiviteetteja keksii, koska ollaan jo niin uupuneita ja ylirasittuneita, että esim. tänään ollaan naurettu aamupäivän tapahtumille viis kertaa vielä iltapäivälläkin. Ja vieläkin ne naurattaa, samat pienet jutut, jotka on siinä yhdessä hetkessä olleet todella hauskoja.

Ja tajusin juuri, ettei mulla ole oikeastaan mitään kerrottavaa. :D Paitsi käytiin tänään kyllä semmosessa jossain Wienin museossa. Se oli NIIN TYLSÄ. Siis kolme isoa huonetta täynnä erilaisia kivilajeja ympäri maailmaa. Sitten päästiin fossiiliosastolle, meteoriitit ja maailman kehittyminen alkuliemistä eteenpäin.

Sitten tulivat dinosaurukset.

Ja lopulta siellä oli kaikkia ällöttäviä hyönteisiä, perhosia, lintuja, antilooppeja, kaikkia. Törmättiin siellä museossa myös meidän eiliseen junaseurueeseen, niihin joilla oli se pupunen matkassa. Se oli melko hauskaa ja vähän kiusallista, kun ei siinä tiennyt mitä pitäis sanoa.

Mentiin sitten syömään. Ja söin parhaat ranskalaiset ikinä. Siellä ravintolassa meitä palveli poika joka oli töissä ekaa päivää ja se oli hauskaa kun se oli vähän hermostunut eikä oikein tiennyt mistään mitään. Kysyttiin siltä, mitä tarkoittaa "dumpling", ja se vaan sano: "En tiiä, mutta ei ainakaan kuulosta kovin hyvältä." Olin hyvin vakuuttunut hänen rehellisyydestään. Ja ne annokset, jotka lopulta tilattiin, oli valtavat. Oon edelleen ihan täynnä.

Saatiin tänään myös varattua meille nukkumapaikat keskiviikoksi junaan Wienistä Venetsiaan. Siinä ehkä kaikki. Marianna saa jakaa kanssanne sitten jotain omia pikku salaisuuksiaan joihin liittyy synkkiä hetkiä ja pientä epätoivoa... No, ehkä nyt vähän liioittelen. Mutta Marianna saa paljastaa itse, en ole ilonpilaaja!

Kymmenen tuntia junassa päiväsaikaan voi olla ihan cool.

Sellanen päivä oli eilen, että aamulla lähettiin yheksältä Bernistä ja oltiin Wienissä noin seitsemältä illalla. Mmm, noita tunteja tulen kaipaamaan koko loppuikäni.

Ei vaan. Oli kyllä ihan paras matka.

Päästiin muutamissa tunneissa pois Sveitsin puolelta ja Liechtensteinin läpi kuljettiin junalla kohti Itävaltaa. Ostettiin meille junamatkaa varten evästä, ja Sveitsissä myytiin maailman parasta mysliä, jota laitettiin meidän jugurttiin jossa oli muuten tuoreita mansikoita ja semmosta murolisuketta. Ah täällä osaa olla niin hyvää ruokaa. Mutta oikeesti on kyllä ehkä vähän ikävä Suomalaista hernekeittoa. Ja esim. kaalilaatikko olis hyvää. Siispä äiti, muista että tulen kotiin jo ensiviikolla.. ;)

Niin oikeesti, nyt ollaan oltu matkalla jo kaks viikkoa! Alusta tuntuu olevan ikuisuus. Enkä oikeesti haluais lopettaa vielä ensviikolla.

Takaisin junamatkaan.

Vaihdettiin junaa Feldkirchissa, ja oltiin varattu istumapaikat semmosesta kabinetista (ihan niinku Harry Potterissa!!), jossa meidän lisäks istu kaks meitä vanhempaa tyttöä ja heidän äitinsä sekä pupu josta yritin tykätä koko matkan vaikka sen karvaisuus ehkä vähän etoi minua. En tiiä mikä mua vaivaa, koska en nykyään oikein tykkää mistään karvaisista olioista jotka ei ole ihmisiä. Miksi minusta kasvatettiin eläintenvihaaja? :(( Junamatka meni suurimmaksi osaksi nukkumiseen. Oltiin aamulla herätty joskus seittemältä ja väsytti siis ihan sikana. Lisäks pelkkä istuminen lämpimässä tilassa unetti jotenkin ja niinpä torkuttiin kunnes nähtiin hyväksi syödä eväitä. Ja luettiin myös sivistyneesti kirjojamme.

Jossain vaiheessa junaan tuli sellainen viisilapsinen perhe, jossa oli kolme tyttöä, ehkä kolmevuotias poika sekä pieni vauva. Pienen pojan yrittäessä päästä heilurioven ohitse junavaunun käytävään, ovi oli painava ja se jotenkin heilahti pojan naamalle. Ensimmäisen kerran, toisen kerran. Minä ja Marianna asiallisesti ja aikuismaisesti tuijotimme kabinettimme ikkunasta poikaa ja nauroimme itsemme henkihieveriin kun katsoimme, kuinka ovi kolahti poikaa naamaan. Kamalaa huumoria meillä. Mutta kuinka muuten meidän olisi pitänyt viihdyttää itseämme? Kysympä vaan.

Tykkäsin tosi paljon Länsi-Itävallan maisemista. Enemmän kuin Sveitsistä. Jotenkin Sveitsi oli liian sadunomainen ja sellainen täydellinen paikka, kun taas Itävallassa kasvaa samanlaisia puita kuin Suomessa ja vuoret ovat jotenkin jylhempiä ja karmivampia kuin Sveitsissä. Jotenkin luonnollisemman näköistä täällä. Tykkään Itävallasta. Sveitsi ei ehkä ole mun juttu, hyvästä suklaasta huolimatta.

Jossain vaiheessa junamatkaa päätettiin Mariannan kanssa lähteä kävelylle. Marianna otti varaslähdön, ja lähti ensin kohti ravintolavaunua, mutta vaihtoi pian suuntaa päinvastaiseen ja katosi vaunukäytävän uumeniin. Minä sitten lähdin metsästämään sitä tyttöä jostain ja jouduin ihan ulkopuolisiltakin kyselemään että "onko tästä kulkenut vaalea pitkä tyttö ja mihin suuntaan meni". Huoh, on tuosta Mariannasta vaan NIIN PALJON vaivaa. No sitten pari vaunua myöhemmin löysin hänet jostain väliköstä ja luulin hänen jonottavan vessaan mutta niin ei ollut jotenka siis seistiin vaan siellä välikössä ja naurettiin väsymystämme pois. Olin valinnut miellyttävän asun, leggingsit ja jumpsuitin ja hupparin, ja ymmärsin vasta ensimmäisellä vessakäynnilläni että tosiaan, on melko riisuttu olo siinä kun vaatteidensa alla jokainen ihminen on alasti.

No niin se siitä junamatkasta. Voitte siis varmasti kaikki kuvitella minut kymmenen tunnin istumisen ja lyhyiden yöunien jälkeen kulkemassa Wienin katuja ja etsimässä hostelliamme, josta tiesimme vain nimen ja osoitteen. Onneksi oli vatsa vielä hyviä eväitä täynnä niin ei tarvinnut sitä valittaa. Päästiin hienosti kuitenkin hotellille, ei eksytty kertaakaan ja osattiin valita oikea raitiovaunu ja bussi ja vielä lähteä kävelemään oikeaan suuntaan hostellia kohti. JEE eka kerta!

Respassa oli oikein mukava nuorimies, joka rahasti meidän hostelliyömme, antoi lakanat ja kertoi huoneessamme asuvan lisäksemme kolme espanjalaista miestä. Kyllä. Juuri niin. Kolme nuorta espanjalaismiestä minun ja Mariannan huoneessa. Hehe. (Muistakaa tuo aiemmin kuvailemani junamatka ja väsymys ja kuvitelkaa sen jälkeen reaktioni. Hmm.) Siinä sitten tuon respamiehen kanssa naureskeltiin että onneksi on poliisiasema lähellä ja mies muisti sanoa että ovat komeita ja kohteliaita miehiä nuo. Oltiin Mariannan kanssa tosi innoissamme, siis erittäin innoissamme, ja minä lähinnä psykoosin partaalla. Olin ajatellu että saadaan olla tyyliin kahestaan siellä kuuden hengen sekahuoneessa, koska varaushetkellä siellä ei ollu ollu ketään muita.

No, mentiin huoneeseemme, joka oli tyhjä ihmisistä. Laitettiin tavaramme ja lakanamme paikoilleen ja päätettiin lähteä etsimään ruokapaikkaa. Löydettiin kebab-ravintola. Ah mitä rullaa! Se oli hyvää. Ei tietysti mitään Taksimiin verrattuna, mutta tälleen Wieniläisittäin luulisin että se oli hyvää. No joo en nyt jaksa alkaa analysoimaan, mutta kyllä se oli juuri sellaisen kokoinen että tuli maha täyteen ja kuitenkin jaksoi syödä kaiken. Taksimin kebab-rullasta jaksaa aina syödä puolet ja sitten loput pitää ottaa kotiin mukaan tai syödä siinä kotimatkalla. Tai jotain.

Kun päästiin takaisin hostellille, espanjalaiset olivat huoneessamme. Puolipukeisina. Oikeesti ihan hirveetä pamahtaa vaan huoneeseen kun tyypeillä ei oo paitaa päällä. Ei tämmönen säälittävä pikkutyttö oo semmoseen tottunu. Ne ei oikein osannu puhua englantia, jotenka siis oli oikein hauskaa keskustella heidän kanssaan. On jotenkin niin huvittavaa aina kun joku ei osaa englantia. Ja koska olin tosi väsyny, tietysti koko keskustelu meni mun noloon hihittelyyn. Kamalaa.

Päästiin nukkumaan hienosti Mariannan kanssa ja nukuin tosi hyvin. Ja se huone on tosi hyvä. Kaikki on hyvin. Ja aamupala on paras ikinä tähän mennessä, siis kun ajatellaan että se kuului hostellin hintaan: leipää ja kahvia ja muroja niin paljon kun haluaa! Esim Ranskassa meille tuotiin yks pala patonkia, yks croissantti. Ja Belfastissa ihana William teki meille sen kuuluisan aamiaisensa. No Bernissä meillä ei kuulunu aamiaista hostellin hintaan, jotenka siis ostettiin sitä täydellistä mysliä, leipää, juustoa ja kurkkua ja syötiin pussipuuroa aamuisin. Mutta Berniä ei oikeastaan lasketa koska Bernissä se aamiainen piti tehdä itse.

Nyt täällä Wienissä sataa vettä. Meillä oli tarkoituksena viettää päivä kiertäen kaupunkia, mutta kattoo nyt kuinka käy.. Haluaisin kovasti mennä huomenna oopperaan, koska varmaan nauraisin itseni kuoliaaksi siellä. Tai sitten mennään vaan jonnekin sinfoniaorkesteri-konserttiin. Sekin olis hauskaa. Ihan vaan siks että tuntisin itseni jotenkin ulkopuoliseksi siellä. Ja ihan vaan siks että voisin sanoa kaikille käyneeni konsertissa ollessani Wienissä.

Kirjotan jotenkin aina tosi pitkästi ja jotta ette nyt kaikki kuolis tähän selitykseen niin päätän kirjoittamisen tähän. Olis mulla ollu vielä asiaa, mutta säästän ne ehkä jonnekin toiseen aikaan. Okei no niin nyt loppu HEI HEI!

Junalla yli Alppimaan

Kun istuu tarpeerki pitkään, se alkaa olla jo rankkaa. Eilen tultiin pitkänpitkä matka junalla Bernistä Wieniin. Matka kesti jotain kymmenen tuntia.

Sveitsissä maisemat oli taas mahtavia. Varsinkin Zürichista eteenpäin, kun aurinko paistoi ja ajettiin vuorten ympäröimien niittyjen lävitse. Sveitsi oli vähän sellainen satumaa. Heti kun saavuttiin itävallan puolelle, aurinko meni pilveen ja mentiin sellaseen pieneen solaaan . Vuoret oli korkeampia ja jyrkkärinteisempiä ja ympärillä havumetsää.

Itävallan puolella istuttiin sellasessa omassa loossissa kolmen itävaltalaisperheen naisen ja kanin kanssa. Ne oli ihan mukavia, puhuivat saksaa. Me puhuttiin suomea. Emmekä siis puhuneet toisillemme. Ihan rentoa sinänsä. No okei, kyllä me ehkä puoltuntia ennen Wieniin saapumista vaihdettiin muutama sana...

Siinä istuessa tuli mietittyä kaikenlaista. Kuten fysikaalisia ilmiöitä. Mietin, että miksi tunneleissa (joita matkalla oli melkoisesti) menee korvat lukkoon. Voisko se johtua vähän niinkun hydrostaattisesta paineesta vai mistä..? ja huomasin, että jos antaa korvien mennä lukkoon, niin se lukon aste vaihtelee. Saman ilmiön, siis paineen vaihtelut, huomasi myös sellaisesta ovesta, joka liikkui molempiin suuntiin.
Siitä ovesta olisi saanut muutenkin mahtavia fysikaalisia ongelmanratkaisutehtäviä: "junassa on herkkäliikkeinen ovi. Se muodostaa kulkusuuntaaan nähden 7° kulman. Laske kiihtyvyys" -tyyppisiä...

Oli siitä ovesta muutakin, ihan konkreettista iloa matkalla. Ehkä hulvattominta oli, kun sellanen ehkä kolmevuotias poika tuli junaan, eikä heti tajunnut oven periaatetta. Se tyrkkäs sitä ovea, peruutti ja sai hetken kuluttua oven suoraa naamalleen. Ja sitten se teki sen UUDESTAAN! Oltiin katketa nauruun!

Oltiin kyllä tosi väsyneitä sillä matkalla ja sen jälkeen. Kun päästiin asemalle, todettiin, että oltiin otettu ylös vaan tulevan hostellimme osoite, muttei tiedetty yhtään missä se oikeesti on. Onneksi meitä auttoi sellainen kiltti nainen, niin saimme ohjeet. Ne oli aika monimutkaiset, mutta kuitenkin. Emme edes eksyneet!!

Hostellilla saimme tietää, että huoneessamme nukkuu kolme espanjalaista miestä (reseptionin miehellä oli hauskaa, kun kertoi tästä. Sanoi vielä, että ovat hyvännäköisiä.. :D). Ninni oli ihan paineissa! Ja väsynyt. Siksi se ehkä vaikutte paineiselta... No joo, ne oli kyllä hauskoja miehiä (vai poikia. Onko 23-vuotiaat miehiä vai poikia?), kun ne ei osannu paljon yhtään englantia. Mutta hyvin ne yrittää... Aamulla yks koitti selostaa meille, missä kannattaa käydä Wienissä. Sain selville, että moni paikka on biutiful.

Siispä menemme nyt katsomaan niitä biutifuleja paikkoja.