Oijoi eilinen päivä oli ehkä parasta ikinä koko matkassa!
Lähdettiin aamulla yhdeksältä Venetsiasta kohti Piacenzaa, missä meillä oli hostelli odottamassa. Matkalla kaupunkiin saatiin kuitenkin kuulla, että kaikki lentokentät on suljettu tulivuorituhkien takia, ja alettiin vähitellen suunnitella junamatkaa pohjoiseen ja lauttaa kotiin. Italia on ihana, ainakin Venetsian osalta, mutta junat on vaikeita eikä kukaan oikein osaa englantia. Niinpä kun päästiin Piacenzaan eikä löydetty hostellille lähtevää bussia, vaihdoimme radikaalisti matkasuunnitelmaamme. Hyvästi kolme yötä Bergamossa Milanon lähellä sekä ainakin vielä peruuttamaton lentomme Bergamosta Tampereelle keskiviikkona. Otimme suunnaksemme Milanon ja sieltä aioimme Saksaan.
Ongelmana oli, ettemme olleet ainoat pohjoiseen aikovat. Kun matkustaa vaikka yhteyksiä ulkomaailmaan, on tosi vaikeaa tajuta, että tuollainen pieni Euroopan peittävä tuhkapilvi koskettaa muitakin kuin vain meitä kahta täällä seikkailevaa tyttöä. Toisin sanottuna Milanossa ollut joku ihme näyttely plus lentokenttien sulkeminen aiheuttivat juna-asemalle valtavat jonot ja täyteen varatut junat. Ei ollut yhtään paikkaa vapaana pohjoiseen lähteviin juniin. Emme tienneet mitä tehdä; olimme juuri peruneet hostelliyömme aikomuksenamme päästä jonnekin päin Saksaa. Jonossa seistessämme tajusimme, ettei meillä ollut paljon vaihtoehtoja. Emme onneksi kuitenkaan luopuneet jonopaikastamme, vaan aioimme kysyä neuvoa virkailijalta.
Valitsimme oikean jonon. Pääsimme oikean virkailijan puheille. Lähdimme etsimään salaista junayhteyttä, jonka avulla pääsisimme Sveitsiin Zürichiin. Laiturilla törmäsimme mieheen joka näytti IHAN Jude Lawelta jos katsoi nopeasti. Hän oli neljän muun ihmisen seurassa, ja kehotti meitä liittymään porukkaan. Ryhmän ainoa nainen osasi italiaa ja sai meille paikat ykköluokan vaunussa kohti pohjoista. Nainen, Jude Law-mies ja joku urkujensoittaja-englannin-eliitti -mies olivat tulossa joistakin häistä, ja Milanossa nainen oli törmännyt sattumalta appiukkoonsa, joka oli työkaverinsa kanssa palaamassa Albaniasta työmatkalta. Kunnon rikkaiden kanssa saatiin siis matkustaa. He ottivat meidät välttömästi mukaan ryhmäänsä ja pitivät huolen meistä joka tilanteessa. Se oli niin hienoa!!
Junamatka alkoi seitsemältä ja kahdeltatoista olimme lopulta emme Zürichissä vaan Baselissa. Matka oli ollut pitkä, mutta tiesimme, että aamulla kuuden pintaan lähtisi juna Hampuriin. Luotimme siihen ja hyvästelimme matkaseurueemme suuren kiitollisuuden vallassa. Ihania ihmisiä! Jude Law-mies kertoi tunteneensa naisen ja urkuri-eliitti-miehen tasan kaksi päivää, enkä ollut uskoa tilannetta todeksi! Olimme siis todellisuudessa viisi lähes tuntematonta ihmistä, jotka luotimme toisiimme ja siihen että pääsisimme yhdessä määränpäihimme. Naisen appiukko asuu Ruotsissa, ja hän olikin matkalla Tukholmaan - muun seurueen määränpää oli Lontoo. Kaikki muut etsiytyivät hostelliin, me päätimme viettää yön asemalla.
Voitte kuvitella, miltä tuntuu, kun edellisen yön unet ovat jääneet viiteen tuntiin ja suihkussa on viimeksi käynyt pari päivää sitten. Samat meikit naamalla yli 12 tuntia, ei kunnon unta yli 20 tuntiin. Ihan mieletön fiilis! Oikeasti oli, vaikka onkin ehkä vaikea uskoa. Oli niin jännittävää viettää aikaa paikallisella juna-asemalla, joka vilisi ihmisiä, koko ajan lähti junia jonnekin, eikä missään vaiheessa tullut hiljaista. Parasta kaikessa oli aseman alakerrassa sijainnut turvallinen suihku, sellainen, joka maksoi 12 frangia. Siellä oli lämmin ja saimme käydä rauhassa pesulla ja siistiytyä ihanan puhtaissa tiloissa. Suihku-vessa -kompleksissa oli töissä sellainen turvallisen näköinen mies, joka jutteli meille mukavia vaikka oli kai ollut töissä koko yön ja oli varmaan yhtä väsynyt kuin mekin.
Ostimme aamupalaa asemalta, varasimme liput kohti Hampuria ja nousimme junaan. Eilen saimme varattua meille lautan Tukholmasta Turkuun maanantaiaamuksi, mutta saapuessamme Hampuriin saimme tietää kaikkien junien olevan aivan täynnä. Näillä näkymin olemme Tukholmassa monimutkaisten matkojen jälkeen maanantaina klo 12. Meillä loppuu IR-kortti klo 24 maanantaina, ja yritämme päästä lauttaan maanantai-iltana. Se on siis Ruotsinlaivalla kotiin. Jee.
Nyt kun matka on lopussa ja unet vähissä, alkaa katsoa menneitä päiviä ihan uudesta valosta. Yllättyneenä. Kuinka paljon onkaan tapahtunut! Ja jotenkin kummallisesti olemme aina saaneet apua, emmekä ole missään vaiheessa joutuneet oikeasti pulaan. Plus oon saanu ainakin kaks uutta Facebook-ystävää. Mikä matka siis. Nyt toivotaan parasta junien suhteen, että päästään turvallisesti Ruotsiin ja Tukholmaan. Nähdään pian rakkaat! <3
sunnuntai 18. huhtikuuta 2010
Pois Milanosta!
Huhhuh!
Lähettiin Venetsiasta eilen. Vaikea uskoa, että se oli vasta eilen!
Määränpäänämme oli Piacenza, siellä meillä oli hostelli buukattuna. Matkalla satoi. Ajatella, Italiassa! Saavuttiin sinne joskus öö ehkä kahen aikaan ja sitten meidän oli tarkoitus mennä bussilla hostellille, joka ei ollut aivan keskustassa. Mutta ongelmana oli, että olimme oikeasti Italiassa, ei Venetsiassa. Siispä kukaan ei puhunut englantia ja me kaksi rinkan kanssa kulkevaa vaaleaa tyttöa käänsimme hyvin tehokkaasti miesten katseita. Internetkahvilassa oli yks kone, joka oli varattu. Mäkkärissä hätyyteltiin kaikkia työntekijöitä, mutta YKSIKÄÄN ei puhunut englantia kolmea sanaa enempää. Eivätkä he edes tienneet busseista mitään, vaikka paikka oli bussiasemalla. Bussikuskit sanoivat, että siihen tulee kakskyt yli kolme valkoinen bussi, joka vie meidät oikeeseen paikkaan, mutta sitä ei kuulunut.
Siispä päätimme ottaa junan Milanoon ja lähteä pois, kauas pois Italiasta. Juna Milanoon oli a piece of cake, mutta ilmeisesti Milanolaisilla oli salaliitto meitä ja muita junamatkailijoita vastaan ja he yrittävät pitää meidät kaikki siellä. Meille siis sanottiin, ettei yhdessäkään junassa kohti pohjista ole tilaa. Mikäs siinä. Ei hostellia, ei junaa, ei lentoa. Vain hirvittävä kuumuus lipunmyntihuoneessa, jossa jonot kasvoivat kasvamistaan.
Mutta joskus tapahtuu myös ihmeitä! Jotenkin ihmeen kaupalla satuimme lippuluukulle, jonka mies opasti meidät YLIMÄÄRÄISEEN JUNAAN kohti Sveitsiä! Mikä onnen täyttymys, rakastin sitä maata! Laiturilla törmäsimme sellaiseen englantilaiseen muusikkomieheen ja hänen seurueeseensa. Ja sekös vasta olikin mahtavaa! Seurueessa oli miehen lisäksi sujuvasti Italiaa puhuva nainen, kiharapäinen urkuripoika, naisen ruotsalainen appiukko ja appiukon työkaveri. Ja kummallista oli se, ettei tässä porukassa, johon sitten lyöttäydyimme, kukaan ennestään tuntenut enempää kuin kaksi muuta seuralaista. He olivat mukavia ihmisiä. Osa ehkä hieman hienostoluokkaisia, mutta kuitenkin.
Heidän rattoisassa seurassaan selvisimme monien junanvaihtojen kautta Baseliin.
Yön vietimme Ninnin kanssa juna-asemalla. Saattaa kulostaa pahalta, mutta oikeastaan se oli mukavampaa kuin kuvittelisi! Vaikka ei me kyllä nukkua viititty... meillä oli ruokaa ja seuraa toisistamme ja matkapäiväkirjoistamme, joten mitä muuta sitä tarvitseekaan. Eikä ees törmätty huumehörhöihin, mitä olin pelännyt!
Aamulla saimme junan aurinkoiseen Saksaan. Junassa oli täydellistä! Ihanaa, kun ei tarvinnut tehdä mitään, sai vaan istua ja möllöttää ja nukkua ja syödä!
Nyt olemme Hampurissa ja kaikki junat Ruotsiin on overbooked, ylibuukattuja. Päästään ehkä monen vaihdon avulla Tanskasta Ruotsiin, mutta ei meillä mitään paikkavarauksia ole. Emme kuulemma tarvitse. Saas nähdä kuinka tyttöjen käy. Ehkä jäämme tänne.. ;)
Lähettiin Venetsiasta eilen. Vaikea uskoa, että se oli vasta eilen!
Määränpäänämme oli Piacenza, siellä meillä oli hostelli buukattuna. Matkalla satoi. Ajatella, Italiassa! Saavuttiin sinne joskus öö ehkä kahen aikaan ja sitten meidän oli tarkoitus mennä bussilla hostellille, joka ei ollut aivan keskustassa. Mutta ongelmana oli, että olimme oikeasti Italiassa, ei Venetsiassa. Siispä kukaan ei puhunut englantia ja me kaksi rinkan kanssa kulkevaa vaaleaa tyttöa käänsimme hyvin tehokkaasti miesten katseita. Internetkahvilassa oli yks kone, joka oli varattu. Mäkkärissä hätyyteltiin kaikkia työntekijöitä, mutta YKSIKÄÄN ei puhunut englantia kolmea sanaa enempää. Eivätkä he edes tienneet busseista mitään, vaikka paikka oli bussiasemalla. Bussikuskit sanoivat, että siihen tulee kakskyt yli kolme valkoinen bussi, joka vie meidät oikeeseen paikkaan, mutta sitä ei kuulunut.
Siispä päätimme ottaa junan Milanoon ja lähteä pois, kauas pois Italiasta. Juna Milanoon oli a piece of cake, mutta ilmeisesti Milanolaisilla oli salaliitto meitä ja muita junamatkailijoita vastaan ja he yrittävät pitää meidät kaikki siellä. Meille siis sanottiin, ettei yhdessäkään junassa kohti pohjista ole tilaa. Mikäs siinä. Ei hostellia, ei junaa, ei lentoa. Vain hirvittävä kuumuus lipunmyntihuoneessa, jossa jonot kasvoivat kasvamistaan.
Mutta joskus tapahtuu myös ihmeitä! Jotenkin ihmeen kaupalla satuimme lippuluukulle, jonka mies opasti meidät YLIMÄÄRÄISEEN JUNAAN kohti Sveitsiä! Mikä onnen täyttymys, rakastin sitä maata! Laiturilla törmäsimme sellaiseen englantilaiseen muusikkomieheen ja hänen seurueeseensa. Ja sekös vasta olikin mahtavaa! Seurueessa oli miehen lisäksi sujuvasti Italiaa puhuva nainen, kiharapäinen urkuripoika, naisen ruotsalainen appiukko ja appiukon työkaveri. Ja kummallista oli se, ettei tässä porukassa, johon sitten lyöttäydyimme, kukaan ennestään tuntenut enempää kuin kaksi muuta seuralaista. He olivat mukavia ihmisiä. Osa ehkä hieman hienostoluokkaisia, mutta kuitenkin.
Heidän rattoisassa seurassaan selvisimme monien junanvaihtojen kautta Baseliin.
Yön vietimme Ninnin kanssa juna-asemalla. Saattaa kulostaa pahalta, mutta oikeastaan se oli mukavampaa kuin kuvittelisi! Vaikka ei me kyllä nukkua viititty... meillä oli ruokaa ja seuraa toisistamme ja matkapäiväkirjoistamme, joten mitä muuta sitä tarvitseekaan. Eikä ees törmätty huumehörhöihin, mitä olin pelännyt!
Aamulla saimme junan aurinkoiseen Saksaan. Junassa oli täydellistä! Ihanaa, kun ei tarvinnut tehdä mitään, sai vaan istua ja möllöttää ja nukkua ja syödä!
Nyt olemme Hampurissa ja kaikki junat Ruotsiin on overbooked, ylibuukattuja. Päästään ehkä monen vaihdon avulla Tanskasta Ruotsiin, mutta ei meillä mitään paikkavarauksia ole. Emme kuulemma tarvitse. Saas nähdä kuinka tyttöjen käy. Ehkä jäämme tänne.. ;)
Tilaa:
Kommentit (Atom)