Kymmenen tuntia junassa päiväsaikaan voi olla ihan cool.

Sellanen päivä oli eilen, että aamulla lähettiin yheksältä Bernistä ja oltiin Wienissä noin seitsemältä illalla. Mmm, noita tunteja tulen kaipaamaan koko loppuikäni.

Ei vaan. Oli kyllä ihan paras matka.

Päästiin muutamissa tunneissa pois Sveitsin puolelta ja Liechtensteinin läpi kuljettiin junalla kohti Itävaltaa. Ostettiin meille junamatkaa varten evästä, ja Sveitsissä myytiin maailman parasta mysliä, jota laitettiin meidän jugurttiin jossa oli muuten tuoreita mansikoita ja semmosta murolisuketta. Ah täällä osaa olla niin hyvää ruokaa. Mutta oikeesti on kyllä ehkä vähän ikävä Suomalaista hernekeittoa. Ja esim. kaalilaatikko olis hyvää. Siispä äiti, muista että tulen kotiin jo ensiviikolla.. ;)

Niin oikeesti, nyt ollaan oltu matkalla jo kaks viikkoa! Alusta tuntuu olevan ikuisuus. Enkä oikeesti haluais lopettaa vielä ensviikolla.

Takaisin junamatkaan.

Vaihdettiin junaa Feldkirchissa, ja oltiin varattu istumapaikat semmosesta kabinetista (ihan niinku Harry Potterissa!!), jossa meidän lisäks istu kaks meitä vanhempaa tyttöä ja heidän äitinsä sekä pupu josta yritin tykätä koko matkan vaikka sen karvaisuus ehkä vähän etoi minua. En tiiä mikä mua vaivaa, koska en nykyään oikein tykkää mistään karvaisista olioista jotka ei ole ihmisiä. Miksi minusta kasvatettiin eläintenvihaaja? :(( Junamatka meni suurimmaksi osaksi nukkumiseen. Oltiin aamulla herätty joskus seittemältä ja väsytti siis ihan sikana. Lisäks pelkkä istuminen lämpimässä tilassa unetti jotenkin ja niinpä torkuttiin kunnes nähtiin hyväksi syödä eväitä. Ja luettiin myös sivistyneesti kirjojamme.

Jossain vaiheessa junaan tuli sellainen viisilapsinen perhe, jossa oli kolme tyttöä, ehkä kolmevuotias poika sekä pieni vauva. Pienen pojan yrittäessä päästä heilurioven ohitse junavaunun käytävään, ovi oli painava ja se jotenkin heilahti pojan naamalle. Ensimmäisen kerran, toisen kerran. Minä ja Marianna asiallisesti ja aikuismaisesti tuijotimme kabinettimme ikkunasta poikaa ja nauroimme itsemme henkihieveriin kun katsoimme, kuinka ovi kolahti poikaa naamaan. Kamalaa huumoria meillä. Mutta kuinka muuten meidän olisi pitänyt viihdyttää itseämme? Kysympä vaan.

Tykkäsin tosi paljon Länsi-Itävallan maisemista. Enemmän kuin Sveitsistä. Jotenkin Sveitsi oli liian sadunomainen ja sellainen täydellinen paikka, kun taas Itävallassa kasvaa samanlaisia puita kuin Suomessa ja vuoret ovat jotenkin jylhempiä ja karmivampia kuin Sveitsissä. Jotenkin luonnollisemman näköistä täällä. Tykkään Itävallasta. Sveitsi ei ehkä ole mun juttu, hyvästä suklaasta huolimatta.

Jossain vaiheessa junamatkaa päätettiin Mariannan kanssa lähteä kävelylle. Marianna otti varaslähdön, ja lähti ensin kohti ravintolavaunua, mutta vaihtoi pian suuntaa päinvastaiseen ja katosi vaunukäytävän uumeniin. Minä sitten lähdin metsästämään sitä tyttöä jostain ja jouduin ihan ulkopuolisiltakin kyselemään että "onko tästä kulkenut vaalea pitkä tyttö ja mihin suuntaan meni". Huoh, on tuosta Mariannasta vaan NIIN PALJON vaivaa. No sitten pari vaunua myöhemmin löysin hänet jostain väliköstä ja luulin hänen jonottavan vessaan mutta niin ei ollut jotenka siis seistiin vaan siellä välikössä ja naurettiin väsymystämme pois. Olin valinnut miellyttävän asun, leggingsit ja jumpsuitin ja hupparin, ja ymmärsin vasta ensimmäisellä vessakäynnilläni että tosiaan, on melko riisuttu olo siinä kun vaatteidensa alla jokainen ihminen on alasti.

No niin se siitä junamatkasta. Voitte siis varmasti kaikki kuvitella minut kymmenen tunnin istumisen ja lyhyiden yöunien jälkeen kulkemassa Wienin katuja ja etsimässä hostelliamme, josta tiesimme vain nimen ja osoitteen. Onneksi oli vatsa vielä hyviä eväitä täynnä niin ei tarvinnut sitä valittaa. Päästiin hienosti kuitenkin hotellille, ei eksytty kertaakaan ja osattiin valita oikea raitiovaunu ja bussi ja vielä lähteä kävelemään oikeaan suuntaan hostellia kohti. JEE eka kerta!

Respassa oli oikein mukava nuorimies, joka rahasti meidän hostelliyömme, antoi lakanat ja kertoi huoneessamme asuvan lisäksemme kolme espanjalaista miestä. Kyllä. Juuri niin. Kolme nuorta espanjalaismiestä minun ja Mariannan huoneessa. Hehe. (Muistakaa tuo aiemmin kuvailemani junamatka ja väsymys ja kuvitelkaa sen jälkeen reaktioni. Hmm.) Siinä sitten tuon respamiehen kanssa naureskeltiin että onneksi on poliisiasema lähellä ja mies muisti sanoa että ovat komeita ja kohteliaita miehiä nuo. Oltiin Mariannan kanssa tosi innoissamme, siis erittäin innoissamme, ja minä lähinnä psykoosin partaalla. Olin ajatellu että saadaan olla tyyliin kahestaan siellä kuuden hengen sekahuoneessa, koska varaushetkellä siellä ei ollu ollu ketään muita.

No, mentiin huoneeseemme, joka oli tyhjä ihmisistä. Laitettiin tavaramme ja lakanamme paikoilleen ja päätettiin lähteä etsimään ruokapaikkaa. Löydettiin kebab-ravintola. Ah mitä rullaa! Se oli hyvää. Ei tietysti mitään Taksimiin verrattuna, mutta tälleen Wieniläisittäin luulisin että se oli hyvää. No joo en nyt jaksa alkaa analysoimaan, mutta kyllä se oli juuri sellaisen kokoinen että tuli maha täyteen ja kuitenkin jaksoi syödä kaiken. Taksimin kebab-rullasta jaksaa aina syödä puolet ja sitten loput pitää ottaa kotiin mukaan tai syödä siinä kotimatkalla. Tai jotain.

Kun päästiin takaisin hostellille, espanjalaiset olivat huoneessamme. Puolipukeisina. Oikeesti ihan hirveetä pamahtaa vaan huoneeseen kun tyypeillä ei oo paitaa päällä. Ei tämmönen säälittävä pikkutyttö oo semmoseen tottunu. Ne ei oikein osannu puhua englantia, jotenka siis oli oikein hauskaa keskustella heidän kanssaan. On jotenkin niin huvittavaa aina kun joku ei osaa englantia. Ja koska olin tosi väsyny, tietysti koko keskustelu meni mun noloon hihittelyyn. Kamalaa.

Päästiin nukkumaan hienosti Mariannan kanssa ja nukuin tosi hyvin. Ja se huone on tosi hyvä. Kaikki on hyvin. Ja aamupala on paras ikinä tähän mennessä, siis kun ajatellaan että se kuului hostellin hintaan: leipää ja kahvia ja muroja niin paljon kun haluaa! Esim Ranskassa meille tuotiin yks pala patonkia, yks croissantti. Ja Belfastissa ihana William teki meille sen kuuluisan aamiaisensa. No Bernissä meillä ei kuulunu aamiaista hostellin hintaan, jotenka siis ostettiin sitä täydellistä mysliä, leipää, juustoa ja kurkkua ja syötiin pussipuuroa aamuisin. Mutta Berniä ei oikeastaan lasketa koska Bernissä se aamiainen piti tehdä itse.

Nyt täällä Wienissä sataa vettä. Meillä oli tarkoituksena viettää päivä kiertäen kaupunkia, mutta kattoo nyt kuinka käy.. Haluaisin kovasti mennä huomenna oopperaan, koska varmaan nauraisin itseni kuoliaaksi siellä. Tai sitten mennään vaan jonnekin sinfoniaorkesteri-konserttiin. Sekin olis hauskaa. Ihan vaan siks että tuntisin itseni jotenkin ulkopuoliseksi siellä. Ja ihan vaan siks että voisin sanoa kaikille käyneeni konsertissa ollessani Wienissä.

Kirjotan jotenkin aina tosi pitkästi ja jotta ette nyt kaikki kuolis tähän selitykseen niin päätän kirjoittamisen tähän. Olis mulla ollu vielä asiaa, mutta säästän ne ehkä jonnekin toiseen aikaan. Okei no niin nyt loppu HEI HEI!